Vanhat, ”hyvät” ajat

Neljän varhaisteinin ryhmä, kaikki tyttöjä, istuu pöydässä juoden jotain kahvijuomaa, jonka nimeä kaltaiseni vanhus ei osaa edes lausua. Kaikki tuijottavat älypuhelimiaan, sanaakaan ei vaihdeta. Okei, onhan se rokkarin silmään vähän seurakuntanuorten hommaa. Mutta samalla on myönnettävä, että se on myös fiksua.

Kuka oikeasti kaipaa ”vanhoja, hyviä aikoja”? Niitä, kun ei ollut älypuhelimia, iPadeja eikä vempaimia, joilla voi ampua itsensä vaikka kuuhun. Aikoja, jolloin kokoonnuttiin syömään tasan kello 17, kun isi oli kotiutunut töistä. Aikoja, jolloin koko perhe asettui yhdessä katsomaan Lauantaitansseja ja Dallaskin oli niin raju sarja, että se tuli televisiosta vasta siihen aikaan, kun lapset, ja teinitkin, jo nukkuivat. Joka näitä kaipaa, sitä nyrkillä silmään.

Ymmärrän toki meidän vanhusten huolen siitä, että ”vempaitten” käyttö on lähtenyt käsistä. Pennut eivät poistu enää huoneistaan, tai jos poistuvat, puhelin on jatkuvasti mukana. Ei osata olla sosiaalisia edes kaveripiirissä, vanhemmista nyt puhumattakaan. On kaiken maailman säteilyä, silmät rasittuvat, tulee univaikeuksia, ollaan rauhattomia koulussa ja blah blah blaaah. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot?

 

Muistellaanpa hieman omaa nuoruuttamme. Koehenkilö Jouni (nimeä ei ole muutettu) on 14 vee. Kouluviikko on päättynyt, äidin leipomat sämpylät on vedetty napaan, ja ei muuta kun ulos kavereita moikkaamaan. Mitään kahviloita ei ole, on vain linja-autopysäkki, jossa kokoonnutaan. Ulkona on pakkasta lähemmäs 20, mutta pipoa ei käytetä, se on seurakuntanuorien hommia. Jalassa on pillifarkut, niiden alla on sentään pitkät kalsarit, mutta sitä ei saa tunnustaa kavereille. Jalassa on ns. gootti-spittarit, villasukkaa sinne ei mahdu.

Vedetään röökiä (Jouni ei osaa, eikä halua) ja syljeskellään kilpaa (Jouni osaa ja haluaa). Kovimmat jätkistä ovat saaneet jostain kaljaa tai omppupomppupullon. Jutellaan Motörheadin Iron Fist -levystä, ”se on vitun kova, vittu”. Paikalle valuu tyttöjäkin, he laulavat Tahdon rakastella sinua -biisiä, se naurattaa, se on niitä tyttöjen juttuja. Katseita vaihdetaan, tytöt pummaavat röökiä. Kiusoitellaan, tökitään ja annetaan lumipesuja.

Ilta pimenee, jengi alkaa hipsiä koteihinsa. Koehenkilö jää Niinan (nimi muutettu) kanssa pysäkille ja saa suukon. Sitten Jouninkin pitää lähteä, koska hänellä on tarkka kotiintuloaika. Niina taas toivoo, että ilta jatkuisi ikuisesti, sillä hänellä ei sellaista ole, eikä häntä kukaan edes odota. Vanhemmat ovat eronneet, äiti etsii lähibaarissa uutta miestä. Turhaan.

 

Onko vähän hienompaa muka kuin nykyaikana?

Tarkemmin kun miettii, onhan se.

 

Kommentti artikkeliin “Vanhat, ”hyvät” ajat”
  1. avatar aslakki sanoo:

    Itse samaa sukupolvea kirjoittajan kanssa ja tuollaistahan se juuri oli oma teiniaikamme, ei siinä mitään ihan aikaan sopivaa ja hauskaa.
    Mutta jos sitä kaipaa vieläkin niin olisimme 2000-luvun DDR.
    Uskallan väittää että nykynuorista/teineistä tulee kaltaisiamme yhden-asian-miehiä/naisia luovempia, innovaatioisempia ja ongelmanratkaisukykyisempiä ns multitasking people.

    Yhteiskunta ja teknologia kehittyy ja sen myötä väestö ja nuoriso joka pystyy
    omaksumaan ja vastaamaan nykyajan haasteisiin.

    Vierestä olen ihastellut 11-v tytön päättelykykyä ja osaamista älypuhelimien että tablettien appsien käyttämistä sekä hyödyntämistä aina julkaisuihin asti.

    Kirjoittajan Datsun 100A:n hanskalokerosta todennäköisesti löytyisi Nokian 2150 jos gprs sattuisi toimimaan 😉

    Vaikea vastata varsinaiseen kysymykseen, kukaan ei kai voi elää nuoruutta kahteen kertaan. Vastaan -ei ole-.

Jätä kommentti

css.php